Valheen jäljet
Nocturne Borealis
Kirjoitettu 0, tekijöinä Tero Aalto ja Eero Vitie.
Tädin pohjaanpalaneesta hernekeitosta nouseva savupilvi peitti ulkona riehuvan synkän ja myrskyisen yön huoneessa istuvilta epäilyksenalaisilta. Kaikki istujat loivat toisiinsa epäileväisiä silmäyksiä uskaltamatta kuitenkaan raotella sanaisia arkkujaan kissan huudon rikkoessa hiirenhiljaisuuden. Vaivautuneisuus oli ilmiselvää, ja vaivalla kokoonsaatettu valikoima ihmisiä vaati hiljaa saada valaistusta, sekä huoneeseen että asiaan.
Vihdoin, 11. hetkellä, markiisitar Yrjänä Kaihomieli raotti huuliaan sensuaalisen hehkeästi ja epäili ääneen: "Luulen, että kissa kuoli." Kohahdus kulki väkijoukon läpi kuin syksyn lehdet putoilevat syksyisessä metsässä. "Tietenkin se kuoli! Sinähän tiputit sen hernekeittoon!" syytti Harrietta Kaihomieli, markiisittaren veljentytär, jonka korvakorut kimmelsivät kynttilänvalossa. Hernekeittokattilasta pilkottava häntä heilui ulkona ujeltavan tuulen tahdissa, kuin osoittaen syyttävällä sormella markiisitarta. Kissanhännän intensiivinen sojotus kylvi kylmiä värejä markiisittaren selkäpiihin ja rintasilikoniin. Hän ajatteli: "Kuinka olinkaan vihannut mokomaa kattia!" Niin paljon hän sitä oli vihannut. Harrietta saisi jatkossa tyytyä vessaharjaan.
Harrietta nousi seisomaan, ja mulkaisi jäätävästi tätiään. Heidän välinen viha-rakkaussuhteensa oli kärjistynyt kissan ristiäisissä; kylmät suudelmat olivat olleet kuin polttavia villipedon puremia, joiden hyytävä pakko oli saanut molemmat unohtamaan valtataistelussa vaadittavan varovaisuuden. Mutta sellainen Kaihomielten suku oli ollut jo muinaisista roomalaisista lähtien. Julmaa, ilkeää ja pahaenteistä. Keskiajalla suvun isät ja äidit teloituttivat toisiaan kylmäverisesti, kunhan ensin olivat rakastaneet kuumaverisesti. Äitien menestys oli suvun onneksi ollut huomattavasti isien menestystä suurempaa. Tämän olivat Harrietta ja markiisitarkin tiedostaneet kissan saadessa nimekseen Katariina.
Katariina oli oleva uuden ajan airut, sen naukuna heläjäisi aamun koitossa nousevan auringon kajossa markiisittaren ja Harrietan hankkiutuessa eroon eräästä onnettomasta isästä. Mutta Katariinan epäonneksi siihen oli edellämainitun loogisen järkevän toimenpiteen seurauksena jäänyt osa kyseisen mieshenkilön henkeä, minkä vuoksi Yrjänä-markiisitar ei koskaan voinut tuntea sydämensä laukkaavan vapaana kuin valkea orhi kuulleessaan tuon kirotun kissan hiuksianostattavat aamunavaukset. Siksi kissasta oli päästävä eroon. Kaihomielen ylhäistön häikäilemättömille tavoille yksi elämä oli vain yksi este lisää. Katariina oli tuskin kolmea kuukautta, kun sen oli kuolo korjaava.
Mutta se, miksi niin suurin joukoin suku oli kokoontunut juuri tuona nimeomaisena syysiltana juuri tuohon nimenomaiseen ruokasaliin Kaihomielen kartanoon, ei liittynyt kissaan millään tavalla. Sillä he olivat tulleet selvittämään vanhaa mysteeriä, petollisuuksista suurinta, valheista katalinta. Markiisitar Kaihomielen tiedettiin käyttäytyneen kylmästi aviopuolisoaan kohtaan ja elättävän nuorta rakastajatartaan kaikkien kammoamassa kartanossa. Oli aika selvittää, miksi markiisitar ei ollut huolinut äitinsä neuvosta hankkiutua aviomiehestään eroon ajoissa.
Tuuli ujelsi myös pihamaata pitkin. Perunamaan muta tallensi hämärät askelkuviot, jotka sen poikki laahustivat. Koska markiisittaren aviomiestä ei ollut vielä toimitettu hautaan, ei hän ollut voinut sieltä nousta, mutta kovin haudasta nousseen näköisenä hän lähestyi kartanoa, jossa muu suku piti neuvonpitoa. "Hähhäti hää", hän naureksi yksinään, hullu kun oli. Hän pysähtyi myös hetkeksi litsuttelemaan hienostelevia saappaitaan mudassa. "Käkäti käk!", hän yhä riemuitsi.
Ulkona hänen sydämensä olikin lämpimämmässä paikassa kuin sisällä, joten hänen riemunsa oli perusteltua. Lämpöä hänenkin sydämensä kaipasi, jopa yhtä kylmässä paikassa kuin ulkona, tai sitten sisällä kartanossa. Sisällä, siellä olivat vain kaikki suvut harmaat lampaat, kylmine sydämineen kuin jääprinsessat jäätelökakussa. Miehenpuolen teroitetut hampaat nitkuivat inhosta hänen piirtäessään mielensä valkokankaalle heijastusta vaimokkeensa ketkuttelevasta imagosta. Sisälle hänen oli mentävä, siellä Markiisi W. Alhe Kaihomieli voisi hullun hampaillaan riipiä vaimonsa kurkun auki. Ulos jäisivät vain markiisin jäljet, kunhan hän vain muistaisi, miten ovi avataan.
Hän oli juuri polkemassa jalkojaan ovea vasten raivostaan ei-päästä sisälle, kun hän kuuli sivuikkunasta hyytävänkeimailevan huudon: "Wäinö! Mene takaisin kuolemaan!" Harrietta Kaihomieli seisoi ikkunassa roikottaen kädessään kuulasihoista porsliininukkea. Markiisi raahusti etupihan perunamaan poikki ikkunan juurelle, murahdellen matkalla vihaisesti. "Mitä sinä teet minun nukellani!", huusi läpimärkä mies ikkunan juurella, mutta nuorineiti vain keimaili ikkunanlaudalla hymyillen vinkeästi. "Sinuna menisin jo", kiusasi Harrietta, "sillä jollet suostu kuolemaan itseksesi, tätini kyllä tekee sen. Ja mitä tulee tähän huonoon korvikkeeseen", hän suorastaan rääkäisi riepauttaen nukkea ilmassa kuin märkää rättiä, "saat luvan tulla toimeen ilmankin." Kun tämän hän oli sanonut, alkoi hän vimmatusti kieputella luisevanläntää käsivarttaan singotakseen nuken kuiskivan perunamaan ylitse.
Ja kuin linko sinkosi Harrietan käsi nuken, joka lensi kuin seiväs, perunamaan yli! Siellä se osui rinteeseen, jota alkoi pomppia alas kuin kelmeä kumipallo. "Ihaarghgh! Srrt-srrt!" karjui Harrietan tädin mies! Kuinka tuo kärkäs tyttönen olikaan häntä loukannut!, häpäisemällä hänen rakkaan nukkinsa! Silmittömän raivon vallassa markiisi W. A. Kaihomieli survoi mudassa lionneita lörpöttimiään toisensa eteen kuin päätön kana kohti onnettoman näköisjäljitelmän laskeutumisaluetta. Perunamaa kuiski hänen allaan "lits, läts". Nyt hänellä ei ollut aikaa vaipua sen syleilyyn, rakastella sitä kuin vain hetki sitten. Ennen niin komea markiisi oli vajonnut perverssiyden syvimpään lätäkköön, mutta nyt hänellä ei ollut aikaa pohdiskella omaa vajavaisuuttaan. Nukke oli saatava kiinni! Olisipa se lähestynyt häntä yhtä nopeasti kuin hän lähestyi sitä!
Samaan aikaan Katariinan aviottomat pennut räytyivät kuin kuoleman kielissä kartanon homenneen kivijalan suojissa. Uusi aika - se oli niille niin vieras ajatus - toisin kuin emolleen, joka oli sen airuuden viittaa kerran niin ylväästi harteillaan kantanut kuin maaäiti lapsosiaan. Ikkuna rävähti auki niiden yllä, ja tuttu haju laskeutui pentujen ylle lötinän saattelemana. Katras pystyi haistamaan emonsa tuoksun, ja epätoivon kielissä raahautui maassa lojuvan hernekeiton läskipalojen ravittavaksi. Tästä ateriasta ne kiittäisivät emoaan vielä, kun se olisi siirtynyt kuoleman rajan taa. Rajan, jonka punaiset merkkiviivat häämöttivät itse kunkin kartanossaolijan edessä hiipien kuin kissanainen. Sokeat pennut nuolivat kuolleen emonsa jäykistynyttä sojotusta kuin tikkukaramellia konsanaan. Perään lensi vielä kulhollinen äitynyttä valkokastiketta.
Valkokastike vasta innostikin pentuja. Ne räytyivät enää vain hiukkasen. Miksi valkokastikkeestakin oli päästävä eroon? Oliko siinä murha-ase? Ja kuinka ollakaan; lumimaisen valkean tahman joukosta kuoriutui kylmäverinen tikari; samainen kuin se jolla markiisitar oli aikoja sitten markiisin tappanut! Tällä tikarilla olisi Yrjänä Kaihomielen kaiverrettava reikä aviopuolisonsa rintaan, jotta hän voisi elää vapaana sukunsa velvoitteista. Tämä oli Yrjänän ensimmäinen kapio, ja sen hän oli unohtanut valkokastikepussiin ennen maljansa täyttymistä. Katariinan pentue voisi nyt jähmettää markiisittaren laihan veren valkokastikkeeksi hänen suonissaan kätkemällä mitä tärkeimmän aviopuolisonmurhan apuvälineen, näin kostaen emonsa ennenaikaisen kuolon rajan ylityksen.
Harrietan äkillinen katoaminen suuresta salista ei ollut ollut omiaan nostattamaan tunnelmaa siellä - päinvastoin. Vaivautuneisuus oli suurta kuin Ali Baban pullataikinassa ja kaikkien mielet, markiisitarta lukuunottamatta, hamusivat yhä epätoivoisemmin kohti tunnelin päässä häämöttävää valaistusta. Sillä käytävätkin muistuttivat täällä tunneleita, ja valojen sammuttua suku pakkautui kuin yöperhoset polttavan kynttilän luokse. Markiisitar jäi yksin raskaaseen rakkaaseen nojatuoliinsa, jossa lojui ääneti. "En saa antaa Harrietan ottaa sitä debiiliä hengiltä ennen minua!" viitaten tietenkin markiisin kuolemaan pikemminkin kuin omaansa, Kaihomielen raskasmielinen ajatuskulku pinnisteli eteenpäin.
Hitaanarvokkaasti kuin Espanjan armaada markiisitar kohottautui tuolistaan, haali samettimekkonsa surullisen laahuksen siroihin kouriinsa ja lähti purjehtimaan raskassoutuisesti käytävää pitkin. Käytävä johti ulko-ovelle, jonka takana, ulkona, armas markiisitar oletti miehensä taas hourailevan. Kyllä kuumeinen, kylmään ja sateeseen pakotettu mies ennen pitkää kuolisi. Nyt olisi taas aika käydä etsimässä ruumista. Ulko-ovelta sivullepäin lähtevässä käytävässä Yrjänä näki Harrietan, ja hänen sydämensä kouraisi inhosta ja himosta. Hän seurasi lipovia huuliaan silikonit törröllään, ja saavutettuaan veljentyttärensä liimasi kehonsa tähän kiinni.
Tällaisia äkillisiä aaltoliikkeitähän täynnä oli ollut koko heidän botticelliaaninen viharakkaus-suhteensa historia. Yhtenä hetkenä ilma oli tihkunut tervantuoksuisia murhayrityksiä; toisena intohimon läikehtivät aallot olivat vyöryimenään vallanneet kartanon kun kaksi riivattua naista olivat saaneet toisensa. Markiisittaresta tuntui siltä kuin hänen intohimonsa aaltoilisi yli teekupistaan, jota hän kantoi mukanaan. Hänen helmansa läikehtivät sukuelinnesteistä hänen ajatellessaan nuoren ihon viileää marmorinsileää kosketusta, jolla Harrietta itse häntä kosketti, hänen vanhaa rapautuvaa kalkkikiveään, hapertuvaa luustoaan.
Luuvalon kalvas hohde majakkanaan heidän takaan kuului raahautuvia ääniä. Markiisi oli murtautunut sisään ruoantähteiden haurastuttamasta roskakuilusta kärsivä porsliininainen hampaissaan. Sisäistä kihinää täynnä hän kumartui vihaamiensa ja yhtälailla rakastamiensa naisten ylle. Aistiessaan synkän varjon yllään Harrietta kääntyi katsomaan takanaan huojuvaa miehenriekaletta. Nukkenainen hampaissa eli ei, W. A. Kaihomieli oli naurettava näky tuijottaessaan avosilmin vaimonsa rietasta olemusta nuoren neitseen rinnalla. Sulkien suunsa kädellään, markiisi istahti typertyneenä maahan, ja alkoi itkeä, pillittää kuin nuori neito, jonka sydämen ensimmäinen rakastaja on julmasti lytännyt kuin immen perunanenän.
Hänen moneenkertaan luhistuneen olemuksensa takaa kuului yhä uutta laahustusta. Nimittäin koko kartanoon kokoontunut väkipalttu oli saapunut todistamaan tuota äärimmäistä näytelmää. He vaativat vihdoinkin sitä valaistusta! "Tuokaa minulle veitsi! Tuokaa minulle veitsi! Kartano veitsestä, tai siis huvimaja!" huusi markiisitar. "En minä jaksa käydä vaihtamassa sulaketta!" huusi puolestaan markiisi. "Valaistus, valaistus!" kailotti väkijoukko kuin cheerleaderit konsanaan mutta ei kannustaen omaa joukkuettaan vaan vastustaen vastustajaansa. Hulluuden keskittymä alkoi jo olla niin voimallinen, että ainoastaan Harrietan nyökäyttäessä vessaharjaansa hiljaisuuden puute saattoi katketa vuolaaksi vaimenemiseksi.
Vessaharja olikin sittenkin kuin kissa! Yrjänän ja W. Alheen avioliiton ollessa vielä nuori, oli Alhe näyttänyt markiisittarelleen kuinka palavasti kissan avulla voi rakastaa. Nyt markiisitar näyttäisi markiisilleen, kuinka palavasti vessaharjalla voi vihata. Hän raapaisi tulen tikkuun karhealla ihollaan, ja sytytti Harrietan hänelle ojentaman vessaharjan.
Ohikiitävässä hetkessä oli koko kartano ilmiliekeissä. Kepeät kamarineidot leimahtivat ja paloivat kirkkaalla liekillä leijuen kohti taivaan anteeksiantavaa unohdusta, jossa Katariinan utuinen hahmo jo heitä tervehtäen odotti. Mutta markiisitar itse, hän oli liian synteettinen syttyäkseen ja liian syntinen päästäkseen taivaaseen. Hän jätti kaiken taakseen ja kulki pitkän polun päähän katsomatta kertaakaan taakseen. Jälkeen jäivät vain savuavat rauniot pitkän polkunsa päässä, jota reunusti valheiden kyntämätön perunamaa. Siinä olivat Wäinö Alheen ja Markiisitar Yrjänä Kaihomielen jalanjäljet rinnakkain.
- - -
Epilogi:
Katariina-rukka! Nuku autuaasti, kunnes heräät autuaasti aamulla sen naukunan kaikuun.
