Onnen ääni
Nocturne Borealis
Kirjoitettu 5.4.2009, tekijöinä Tero Aalto ja Ilari Sani.
Hiljaisuus valtasi istuntosalin puhemiehetär Anxanthian projektion ilmestyessä puhujakorokkeelle. Galaktisen parlamentin tuhatvuotinen historia tunsi lukuisia karismaattisia hahmoja, mutta tuostakin joukosta sai hakea vertaista tälle yönsiniselle ilmestykselle.
Jo sukupolvien ajan oli parlamentin istunto aloitettu samoin juhlallisin menoin. Anxathian projektio julisti lyyrien helähdellessä parlamentin 1024. istunnon avatuksi. Olihan nimittäin yleisesti tunnustettu, että parlamentin 1024. istunto oli kaikista istunnoista parhain, ja Anxanthian alkusanat vailla vertaansa parlamentaarisen demokratian historiassa.
Valitettavasti kukaan ei enää tiennyt, mitkä nuo sanat olivat, sillä projektion ääni oli vuosisatojen kuluessa himmentynyt olemattomiin. Niiden henki sen sijaan eli kirkkaana jokaisen sektorin edustajan mielessä - tai ainakin niin he antoivat ymmärtää. Jotkut rohkenivat ajatella, että voisi olla jo korkea aika siirtyä tässä suhteessa ajassa eteenpäin, nyt kun 10 000 istunnon merkkipaalukin jo lähestyi, mutta ääneen moista ei kenkään rohjennut esittää.
Nauhoite päättyi ja vuoronsa korokkeella otti hallitseva puhemies Pnouros Kappa-sektorista. Hän itse asiassa kuului niihin, joiden mielessä väikkyi ajatus hallintorakenteiden vaiheittaisesta uudistamisesta, mitä kohden hän olikin kautensa aikana hienovaraisesti pyrkinyt. Uudistusten lisäksi hänen mieltään piti hallussaan pakkomielteenomainen kysymys, johon hän ei uskonut koskaan saavansa vastausta: mitä Anxanthian puheessa oikeasti sanottiin?
Pnouros ei ollut koskaan saattanut käsittää suurta lakia, jonka mukaan kenenkään ei tulisi Anxanthian sanoja häpäistä niitä itse toistamalla. Toki oppineet sanoivat, että puhe oli olemassa riippumatta siitä muistiko sitä kukaan, mutta tällainen ei Pnourosta tyydyttänyt.
”Yhdyn puhemiehettären sanoihin,” lausui Pnouros yleisölle. Tämä oli uhkapeliä, mutta se saattoi kannattaa. Tyrmistynyt hiljaisuus täytti salin. Saattoiko Pnouros muka jotain sanojen sisällöstä tietää? Puhemies myhäili salaperäisesti ja siirtyi esittelemään madonreikäbudjettiriihen mietintöä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Sinistä savua alkoi tihkua puhujakorokkeen jalustan alta. Edustajisto alkoi liikehtiä levottomasti, mutta puhemies ei huomannut mitään. Hetkessä savu kietaisi hänet otteeseensa ja peitti koko korokkeen näkyvistä. Istuntosali ratkesi kaaokseen, joka vain kiihtyi, kun savun hälvettyä havaittiin puhemiehen kadonneen jälkiä jättämättä.
Istuntosali raikui raivokkaiden suosionosoitusten voimasta. Pöllämystynyt puhemies Pnouros vilkuili ympärilleen. Hetkeä aiemmin hän oli ollut puhujakorokkeella, mutta nyt hän istuikin kotisektorinsa aitiossa salin kolmannellatoista rivillä. Tila oli sama mutta jotain oli pielessä. Ensinnäkin aitioita oli vain noin kolmasosa siitä mitä niitä olisi kuulunut olla. Myös neuvottelulaitteisto näytti jotenkin vanhanaikaiselta. Lopulta hän tuli vilkaisseeksi puhujakorokkeelle, jota hallitsi puhemiehetär Anxanthian vaikuttava hahmo.
”Kiitän luottamuksestanne”, Anxanthian kristallinkirkas ääni julisti. Tuota ääntä ei Pnouros ollut eläessään kuullut, ja silti puhujan henkilöllisyydestä ei voinut erehtyä. Niin tarkasti sopi sen sointi kantajansa yönsiniseen kauneuteen.
”Parlamentin jakamattomaksi mielipiteeksi kirjattakoon täten, että kaikki on niin hyvin kuin koskaan on mahdollista. Näin ollen päätetään koskaan enää olla muuttamatta mitään.”
Parlamentti räjähti suosionosoituksiin, jotka olivat, jos mahdollista, vielä kaikuvammat kuin edelliset. Pnourosta vavahdutti tällainen poikkeama protokollasta: eihän toki kukaan parlamentissa sortuisi tällaiseen mielenkuohuntaan? Ja silti suurempana hänen mieltään hämmensi Anxanthia, hänen silmiensä edessä ja kirkkaampana kuin mikään projektio.
Farita Anxanthia, Alfa-sektorin presidentti, oli jo parlamentin 64. puhemiehettäreksi noustessaan nauttinut suurempaa kansansuosiota kuin kukaan edeltäjistään, ja hänen kautensa aikana kannatuslukemat olivat edelleen nousseet. Tuo aika oli kirjattu historiankirjoihin täydellisen onnellisuuden jaksona, ja sen mukainen tyytyväisyys tosiaankin välittyi edustajiston riemunkiljahduksista, niin sopimattomilta kuin ne Pnouroksesta vaikuttivatkin.
”Kuinka mones istunto tämä onkaan”, hän kysyi assistentiltaan. ”Olen hieman hajamielinen tänään.” ”1023. tietenkin. Kuinka saatoitte unohtaa, kun seuraavassa syklissä on vuorossa suuri juhlaistunto, jossa puhemiehettären huhutaan aikovan julistaa uusi tulevaisuusohjelmansa seuraaviksi tuhanneksi vuodeksi!” assistentti huokaili kauhuissaan.
Pnouroksen ei tarvinnut teeskennellä hämmentynyttä. Hän siis oli kuin olikin todistamassa aikain takaista parlamentin istuntoa! Kysymys 1024. istunnon sisällöstä poltti hänen mielessään niin, ettei häneltä riittänyt huomiota sellaisiin asioihin kuin yleisesti tunnustettuun aikamatkustamisen mahdottomuuteen. Jos tämä oli unta, kyseessä olisi viimeinen uni, josta hän haluaisi herätä.
Hän tosin joutuisi uneksimaan vielä pitkään, kokonaisen syklin, tarkkaan ottaen. Sen hän käyttäisi tehokkaasti tutustuen 946 vuoden takaiseen yhteiskuntaan. Teknologia ei onneksi ollut kehittynyt kovin paljon tuona aikana, suurelta osin juuri Anxanthian julistaman minkäänmuuttamiskiellon takia, joten valtavaa kulttuurisokkia ei olisi luvassa.
Pnouros aloitti tutkimuksensa jalkautumalla kansan keskuuteen omalla kotiplaneetallaan. Matka sinne taittui hetkessä kiitos etäsiirtoteknologian, joka oli aikanaan mahdollistanut parlamentinkin fyysiset kokoontumiset. Kaikki oli pitkälti niin kuin nykyaikanakin, lukuunottamatta kansalaisten kasvoilla alituiseen vallitsevaa leveää hymyä. Oli kuin jokainen olisi ollut huumaantunut galaktisen liittovaltion onnellisesta tilasta.
”Voi hyvin”, toivottivat ohikulkevat kansalaiset Pnourokselle. Kaikki oli samanlaista kuin mihin hän oli tottunut, ja silti jotenkin… paremmin. Pnouros tunsi sydämessään, kuin hänen koko maailmansa olisi ollut vaimentunut samalla tavoin kuin Anxhanthian kulunut projektio. Täällä värit olivat kirkkaamat, äänet heleämmät ja kansalaisten onnelliset hymyt täyttivät näkymän.
Hymy tarttui Pnourokseen itseensä. Anxanthian kuulaat sanat kaikuivat hänen korvissaan. Mitä enemmän hän niitä kuunteli, sitä onnellisemmaksi hän tunsi itsensä. Sillä hetkellä hän ymmärsi puhemiehettären salaisuuden.
Sykli kului Pnouroksen matkaillessa planeetalta toiselle ja juhlaistunnon aika koitti. Odottava hiljaisuus velloi salissa, ja lopulta se palkittiin Anxanthian ilmestyessä näkyviin.
”Rakkaat kanssaedustajat”, hän aloitti. ”Onni täyttää valtakuntamme. Siitä kiitos kuuluu kaikille teille, jotka olette kuunnelleet minua. Jotta onni ei katoaisi maailmasta, kuunnelkaa minua edelleen, kunnes tuhat vuotta on kulunut. Tämän myötä työni on tehty. Älkää unohtako.”
Tyrmistys hyökyi salin läpi, kun Anxanthian hahmo katosi siniseen savuun. Hänen taianomainen äänensä oli kuitenkin jäänyt kaikumaan ilmaan, ja hiljalleen se tyynnytti kaikki takaisin onnellisuuden tilaan.
Pnouros tiesi tehtävänsä ja pyysi puheenvuoroa.
”Puhemiehetär on puhunut ja me olemme kuunnelleet häntä. Ehdotan, että tästä alkaen seuraavat tuhat vuotta jokaisen istunnon aluksi tulee kuunnella hänen ääntään, jonka parantava vaikutus on tuonut meille onnen.”
Kaikki 128 edustajaa äänestivät Pnouroksen ehdotuksen puolesta. Puhemies itse tunsi alkavansa haihtua. Viimeisillä voimillaan hän pani visusti talteen neuvottelulaitteensa tuottaman tallennekiteen.
Hädin tuskin oli sininen savu ehtinyt haihtua kun uusi pilvi ilmestyi. Puhemies Pnouros seisoi jälleen parlamentin edessä, kuin koko aikamatkaa ei olisi tapahtunutkaan. Hän koetti kiireesti taskuaan: tallennekide oli yhä siellä.
”Kuulkaa minua”, julisti Pnouros, ”tai tarkemmin ottaen kuulkaa häntä! Sillä minulla on puhemiehetär Anxanthian ääni!” ”Huijausta! Petturuutta!” Kanssaedustajat eivät saattaneet uskoa Pnourosta, joka piti koholla tavallisen näköistä tallennekidettä. ”Totta se on”, sanoi salin perältä ääni, joka sai jokaisen paikallaolijan tyyntymään. Varjoista astui esiin Anxanthia, väripuhtaampana kuin kukaan oli ennen nähnyt. ”Urani viimeinen teko oli matkustaa tuhat vuotta tulevaisuuteen varmistamaan, että unelmani oli säilynyt. Voitte ymmärtää tuskani, kun maailmasta oli tullutkin vain savuava raunio. Teillä on vielä aikaa estää se.” ”Mutta kuinka voin olla jälleen täällä?” kysyi Pnouros. ”Aikamatka on vain tilapäinen. Sen kerran koettuaan jokainen palaa omaan aikaansa, eikä voi sitä enää koskaan toistaa.” ”Mutta puhemiehetär!” Sali täyttyi hälisevistä äänistä, jotka Anxanthia jälleen tyynnytti. ”Niin, minunkin on palattava. Mutta nyt olette nähneet kirkastuneen kuvani, jota voitte vaalia seuraavat tuhannen vuotta. Itse minun on hälvettävä, jäätävä syrjään jottei tietoni tulevasta sitä rikkoisi.”
Hiljaisuus laskeutui galaktiseen parlamenttiin. Kukaan ei tiennyt, mikä maailmaa uhkasi, eikä 54 vuotta ollut pitkä aika saada se selville, katastrofin estämisestä puhumattakaan. Edustajat eivät kuitenkaan vaipuneet epätoivoon, sillä heidän mielissään soi onnen ääni.
