Mun stoori
Nocturne Borealis
Kirjoitettu 2001, tekijöinä Tero Aalto ja Kati Mäki-Kuutti.
Sillä oli lököttävät sammarit, mä rakastuin niihin niinku aika heti, mut en kuitenkaan sanonu mitään, paitsi Netalle. Sille sanoin, että se oli vaan mielettömän ärsyttävä, vaikka mä koko päivän aattelin sen persettä kuin viimestä päivää. Mä mietin, miltä se näyttäs joissain vähän paremmin istuvissa housuissa. Niinku esim. niissä Hempan syyskuvaston tangoissa, joita mä en ikinä kehtais tilata. Ei sillä, että mulla ois ollu niinku varaakaan. Mutta sillä oli. Ougaad, sillä jätkällä oli rahaa kuin roskaa. Varmaan hyppelehti kotonaan kultakirjailluissa pikkupöksyissä. Sen äijä ajo niinku yli 95-vuosimallin bemaria ja se ite poltti niinku kalleinta röökiä, mitä alaikänen sai ostettua lähikiskalta. Tietty se köhi, kun ei ollu oikee tupakoitsija, mut piti kuuluu jengiin. Imago oli kaikki kaikessa.
Mä halusin päästä sen lähelle. Kenties vain siks et mä oisin siellä, kenties siks et mä voisin puhuu sille niinku mies miehelle. Mä jättäydyin sen taakse ruokajonossa ja sellasta. Okei, olihan se niinku sairasta, mut mä olin aika epätoivonen. Yhesti mä soitin sille, mut sen systeri vastas ja mä sanoin "väärä numero". Mulla oli tapana roikkua sen kulmilla kiikareitten kanssa, jos vaikka näkis sen ja sen äijän roikottamassa. Mä en ollu koskaan oikeestaan tehny mitään, ehkä mä ollu hengannukaan muitten ku Netan kaa, joten ei ollu niinku paljo kiinnostanu. Tietty mä katoin Ukon taivaskanavia, mut that's it. Believe me, mä en onnistunu ees turmeleen yhenkään sohvan päällystettä. Noo, ei meillä ois ollukaan varaa uuteen.
Mut sit niinku yhtenä päivänä mä olin niinku rassaa mun mopoo ja se tulee siihen, et hei khuul mopo ja meitsi meni ihan puihin, mut sanoin kuiteski, et joo, tällanen mauton vehje, mut ei sil kyl siis niinku oikeesti voi ajaa. Mä olin ihan vepenä mut otin silti stödet meseen, kun se pyys mua kartsalle. Me vähä kaahattiin steidan ympäri, et jäbät näkis, se oli sellanen thingi - piti näyttää siltä, et on cuul ja sit ajaa kovempaa. Mulla oli koko ajan siis mieletön paskahätä, mut pinnistin vaan ja hymyilin. Mä en ihan pystyny pitään sitä aisois, mut jäbä oli ihan gentlemanne ja kysy jos mä haluun huoltsikan veskiin. Mä olin vähän yllättyny, et se oli siitä niin innossaan.
"Ooksä ollu?" se kysy ihan muina miehinä, kun oltiin siinä käsiä pesemässä. Mä meinasin niinku kuolla, mut en antanu sen näkyy kasvoilta, vaan sanoin vaan viileesti: "Ai terkkarilla?" Se katto mua niinku mä oisin ladannu pahankin läpän, mut kysyi sit, et "Niin, no mitä se sano? Meneeks vielä kauankin?" Se näytti vähän huolestuneelta mut mä heitin vaan sellasta huulta et se repes kokonaan ja sano, et se haluis näyttää mulle jotain. Mä tietty, et, hyvä meininki, kandee näyttää, jos on hyvii juttui. Ja sillä kyllä oli kans. Niin hyvii en ollu ennen nähny. Heti kun mä näin sen sen jutun, mä tajusin, et se se on se mun juttu.
Mä en tarvinnu mitään gaadeksperiensee, mistä Netta aina mulle puhu. Rauhan löytämisest ja skeidast. Ja niinku mä välitin LIKE! Kaikki mitä mä tarttin oli siinä mun eessä. Mä tuijotin sen hypnoottista liikettä, jolla oli outoja vaikutuksia. Ekana mun ihokarvat nous pystyyn, ihan niinku ois palellu, mut oikeestaan posket hehku kuumuutta. Sitten mä en osannu sanoo mitään, se oli vaan niin mielettömän hienoo. Niinku oikeesti tunsi taas sellasta skidimäistä seikkailunhaluu ja silleen. Mut mä olin ihan jäässä. Jotain ois kait pitäny tehä. Ja sit se kysy: "Haluutsä kokeilla?" Mä uskoin, et olin maailman onnekkain seiskaluokkalainen. En mikään norssi. Sillä tai millään muullakaan ei ollu mitään väliä. Mä kattelin vähä ympärille ja kun ei näkyny jengii, menin sen perässä sinne koppiin. Sit se anto mulle sen käteen.
Mä sain oikeesti koskee siihen, vaikka se sanokin, et se on kauheen arvokas, kun sen isä oli tuonu sen jostain Venäjältä. Mä en ollu koskaan aikasemmin nähny valojojoo. Saati kuullu sitä kutsuttavan tolla nimellä. Mut niinhän se on, et jengin on pitäny keksii kaikkii slangei. Hyvää arvotavaraa ei niinku voinu kutsuu rahvaanomaisil nimil. Mä olin aina luullu, et mopon osia ei käytetä sellaseen, mut hei, oli sentään millennium. Ja toisaalta jengi käyttää ihan kaikkee mitä käteen osuu. Kaikenlaisii pervoi sitä on kuule. Mut toisaalt, se oli aika södee.
Se oliki mun ainoo sellanen kokemus sinä kesänä ja vielä pitkään, koska tietty sen tyypin piti mut heti dumppaa, ettei bisnekset muuttus, ja mä olin kuiteski vaan keskiluokkaisperheen vesa eikä mun huoneen ikkunasta ollu merinäköalaa. Mut mä en voinu olla näkemättä mieles niitä sen lököttäviä sammareita, kun se hengas mun kulmilla. Mä en koskaan sanonu sille muuta ja se kohteli ilmaa kuin mua. Siks kait se lopulta muutti pois ja mulle jäi vaan kasa mopon osii ja vessan oven kahva.
