Kun istuin Steven Seagallin portailla
Nocturne Borealis
Kirjoitettu 5.8.2007, tekijöinä Tero Aalto, Ilari Sani ja Eero Vitie.
Poltin sätkää ja röyhtäilin. Kylmät kivirappuset polttivat takalistoani äskeisten potkujen jäljiltä. Olinhan Da Vie Beck-Hané, maankuulu potkupalloilija, viktoriaanisen ajan suurin urheilutähti, itsensä Prinsessa Posh Spicén demoninen kanapuoliso! Minulle oli tarjottu roolia Titanic-elokuvan jatko-osasta ja mietin mennäkö mukaan vaiko eikö kenkä.
Vastanäyttelijäni Demi Moore houkutteli minua mukaan. Hän istui rappusta minua alempana ja suunnitteli kostoa ohjaaja Steven Seagallille, joka oli pistänyt pökköä pesään uppoavan Titanicin lihattomaan tukirankaan.
"Jumala ei tuu mukaan", sanoi Demi. Tunsin, että minua rankaistiin. Oli kuin Pyhä Osoitteleva Äitisormi osoittaisi minua syyttävällä sormellaan.
"En kestä enää!" älähdin Demille, joka todellisuudessa oli demoninen sisareni Puluhurppis. "Nyt palaamme aikakoneella takaisin 1800-luvulle, jolloin olimme vielä megatähtiä ja jumalakin näytteli vatsaansa meidän kanssamme!"
Olimme kuitenkin ehtineet tehdä monta asiaa 2000-luvulla eikä 1800-luku ollut enää entisensä. Titanicin tarinan loppu oli muuttunut! Perseeni oli nimittäin jäätynyt kiinni portaikkoon, ja Demi oli heittänyt sen jorpakkoon. Titanic oli purjehtimassa kohti tuhoisaa törmäystä jääperseen kanssa!
Havahduin siihen, kun Demi löi minua avokämmenellä. "Taasko sä olet napannut uppereita ja daunereita yhtä aikaa", Demi tivasi, mikä olikin ihan totta. "Siis mä kestän kyllä hallusinaatiot, mutta mix ne pitää sotkee diegeesiin?"
Jumala ei todellakaan ollut ollut minulle armollinen. Suurelta osalta tämä varmaankin johtui siitä, ettei 1800-luvulla ollut Internetiä, enkä niinollen ollut siellä ollessani voinut käydä lukemassa Hänen uutta runokokoelmaansa kuukusista.
Tällaista menoa Jumala ei katsellut hyvällä ja niinpä huomasin meteoriitin leijailevan minua ja Demiä kohti. Silloin välähti suuri valo, kuin räjähdys ylemmässä stratosfäärissä, ja viittaansa heilauttaen Steven Seagall ilmestyi portaidensa yläpäähän. Alapäässä olivat alapäävitsit, keskellä minä (Beck-hané ja Demi Moore ja Demi Lehti) ja ylimpänä mestari Seagall. Hitaasti kuin Titanicia uhkaava jääperse lähestyi meteoriitti meitä soittaen sumutorveaan kuin Tuomiopäivän pasuunaa.
Käsitin, että kaikista eniten kaipasin nyt Äidin syliä, ja että tulisin käymään aiheesta vielä aiheettomia keskusteluja terapeuttini kanssa. Hän oli jo kaksinkertaistanut tuntitaksansa siinä vaiheessa kun olin hallusinoinut Tuulavuoresta.
Meteoriitti paljastui kuitenkin UFOn avaruuslaivaksi, joka oli tullut hakemaan meidät mystiseen labyrinttiin. Heräsin, enkä tuntenut heitä. Etana ja perhonen kyökissä teutaa, ja varoo ettei tule tulipallon aihe, kuten on jo tapahtunutkin, meteoriitin törmätessä palloni pinnalle. Sellainen oli elokuvatuotanto Steven Seagallin portailla, joilla kerran istuin ylioppilaslakki päässäni soittaen mandoliinia. Jumala armahti meitä.
